Theater Baselin Medea-esityksessä Euripideen Medeia-tarinaan on otettu poikkeuksellisesti lasten näkökulma ja samalla tuotu tarina nykyaikaan. Näin se näyttäytyykin varsin erilaiselta.

Antiikin Kreikan tarustoissa Medeia oli kuningas Aieteen tytär, velho, joka auttoi Iasonia ja muita argonautteja hankkimaan kultaisen taljan ja lähti lopulta itsekin Iasonin kelkkaan. Medeian ja Iasonin myöhemmistä vaiheista on erilaisia versioita. Euripideen näytelmässä (vuodelta 433 eaa.) Iason hylkää Medeian ottaakseen vaimokseen Korintin kuninkaan tyttären Glauken, puhdasverisen kreikkalaisen vierasmaalaisen Medein sijaan. Medeia tästä suivaantuu ja lähettää lasten mukana myrkkylahjan, joka surmaa Glauken isineen. Varmemmaksi vakuudeksi Medeia surmaa vielä Iasonin lapset, siis omat lapsensa.

Medea. Kuvassa Itamar Mangold, Barbara Horvath. Kuva: Sandra Then.

Baselin Medea tapahtuu sinisessä lastenhuoneessa, jossa Leon (Florian Guntrum) ja Jasper (Itamar Mangold) leikkivät ja nahistelevat keskenään. Leikeissä toistuvia teemoja ovat eläimet ja kuolema; toisaalta lauletaan Beatlesin eskapistista Octopus’s Gardenia. Poikien lisäksi ainoat näyttelijät jatkuvasti lavalla ovat akvaariokalat Dummy ja Lord Orange. Pojat on lukittu huoneeseensa, kun vanhemmat keskustelevat – avio- ja rakkausongelmista, tietää Leon, pojista vanhempi. Avio-ongelmat voivat olla vaikeita, mutta rakkausongelmat onneksi ratkeavat suukolla. Ja rakastavathan äiti ja isä toisiaan. Isällä tosin on uusi ystävä. Välillä äiti (Barbara Horvath) piipahtaa huoneessa kertomassa, että isä haluaisi pojat ystävänsä luokse asumaan. Pojat riemastuvat: kartanossa on uima-allas ja trampoliini! Toisaalta isän uusi ystävä kuuluu olevan äidin verivihollinen ja käyttää paljon meikkiä, niin kuin kana jolla on huulipunaa. Äiti lähettää isän ystävälle paketin, johon hakee poikienkin nimet, ei tosin kerro, mitä paketissa on (ehkä saippuaa?) Lopussa äiti patistaa pojat laittautumaan pyhäpukuihinsa ja tuo heille ihan erikoista mehua. Pojat käyvät sängylle äidin kainaloon ja äiti vakuuttaa rakkauttaan. Pojat nukkuvat pois.

Anne-Louise Sarksin ja Kate Mulvanyn kirjoittama ja Sarksin ohjaama näytelmä nostaa lapset keskiöön. Lasten näkökulman vaikuttavuutta lisää se, että lapset ovat nyt teini/esiteini-ikäisiä eivätkä pikkulapsia kuten Medeia-tulkinnoissa yleensä – ja etenkin se, että heidät tehdään tutuiksi, sympaattisiksi elämäniloisiksi pojiksi, joita katsojana seuraa sydän syrjällään, kun tietää, että eihän tässä hyvin käy.

Medea. Kuvassa Florian Guntrum, Itamar Mangold. Kuva: Sandra Then.

Varsinkaan pienten lasten surmaaminen ei antiikin aikana ollut niin hurja juttu kuin nykyisin – laitontakin siitä tuli vasta monia satoja vuosia Euripideen näytelmän jälkeen. Nykyisin sitä kuitenkin kavahdetaan – siinä kun särjetään viattomuus ja tuhotaan tulevaisuus. Oman äidin tekemänä se on kahta kauheampi: äidinhän pitäisi juurikin suojella lapsiaan. Entisinä aikoina lasten murhaamisessa saattoi olla poliittista ”järkeä”: murhatun, vallasta syöstyn tai muutoin tuhotun miehen lapsista – varsinkin pojista – kun saattoi muuten kasvaa kostajia tai vallanperijöitä. Tarinan tuominen nykyaikaan tehokkaasti ja kokonaan poistaa tämän näkökulman. Jäljelle jää vain kosto. Puhdas, julma, matalamielinen kosto.

Äidin rakkaus, tuo myyttisen täydellinen, pyyteetön ja kaiken kestävä ehdoton rakkaus löytää rajansa. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on viha.

(Nähty: 10.8.2019, Teatterimonttu, Tampereen teatterikesä)