Kuopio tanssii ja soin tämänvuotinen gaala alkoi (Illinois Jacquet Flies Again) ja loppui (When The Lights Go Out) swingiin, kun ruotsalaispari Nils Andrén ja Bianca Locatelli pistelivät omat koreografiansa jalalla hengästyttävän koreasti ja eritoten rivakasti. Mielettömän taitavaa, ja hauskaa katsella, mutta menee niin vahvasti tanssiurheilun genreen, ettei oikein jaksa kutitella estetiikan elimistöäni, jonka ehdoilla tanssia katson.

Ainoa puhtaasti kotimainen biisi gaalassa oli katkelma Tommi Kitin teoksesta Väärä sävellaji (2003), jonka Raekallio Corp. tanssijoineen esitti. Liikekieli näytti teknisesti vaativalta mutta tunti maanläheiseltä: baletin näennäisen helppouden ja kepeyden sijaan se näyttää juuri niin hikiseltä puurtamiselta kuin epäilemättä onkin. Tämä rehellisyys, tanssijoiden keskinäinen yhteys sekä liikkeeseen ja gestiikkaan punottu hienovarainen huumori tuottivat palkitsevan katsomiskokemuksen.

Shantala Shivalingappa Intiasta esitti intialaiseen perinteeseen pohjaavat koreografiansa Ganapati Vandana, jossa käsien ja pään liike oli pääosassa. Samoin kasvojen ilmeiden ja varsinkin silmien ilmaisuvoima oli vangitseva. Väliajan jälkeen nähtiin Pina Bauschin kanssa luotu Solo yhteisen kuolleen ystävän muistoksi. Siitä välittyi vahva emootio, ja varsinkin hiljaa pois lipuva lopetus oli koskettava, tuoden mieleen omiakin kohtaamisia kuoleman kanssa.

Valtavan taidokasta steppiä toi gaalaan ameriikoista Anthony Morigerato, jonka oma soolo flood (in the end) oli puhdasta jalkojen juhlaa. Kasvoiltaan jäyhä esiintyjä onnistui pelkillä tavattoman ilmeikkäillä jaloillaan luomaan paitsi ihmetyksentäyteisen myös jotenkin valoisan (what?) fiiliksen.

Tanssin nykygenrejä luovasti yhdistävät ukrainalaiset Kate Luzan ja Liza Riabinina esittivät kaksi koreografiaansa Uyavy ja Rushnik, joissa huomio kiinnittyi paitsi käsien ja ylävartalon taidokkaaseen liikkeeseen myös etenkin tanssijoiden lähes jatkuvaan fyysiseen kontaktiin ja yhteisten liikkeiden saumattomaan koordinaatioon. Myös Rushnikin emotionaaliset soolot vaikuttivat.

Näissä gaaloissa on aina pakollinen klassinen osuus, tällä kertaa ihan sitä tanakointa ja pölyisintä peri-Petipata: pätkä Merirosvon (Le Corsaire) pas de deux’tä. Mutta tällä kertaa pakkopullassa oli rommirusinoita: sen esittivät Zürichin baletin loistavat tanssijat Leroy Mokgatle ja Loïck Pireaux – Mokgatlen tanssiessa Medoran roolin kärkitossuineen kaikkineen. Kerrankin klassista ilman  ahdistavan tunkkaista sukupuolittamista! Hyvin kaunis esitys, samoin kuin toinen, tuoreempi, duetto Christian Spuckin Monteverdi-baletista.

Toon Lobachin tanssia olin aiemmin nähnyt vain netissä. Ja nyt tuo mielettömän taidokas tanssija lennähti yllättäen Mussiikkikeskuksen lavalle, ensin yhdessä Ève-Marie Dalcourtin kanssa (And if This is It, kor. Julian Nicosia), sitten oman soolonsa Sky Breaking, Clouds Falling. Erinomaisen kaunista liikettä, suojattoman herkkää, valtoimenaan virtaavaa vartalon käyttöä, kehon ja liikkeen kokonaisestetiikkaa, joka jättää tyystin lumonsa valtaan. (And if this is it näyttää muuten löytyvän kokonaan Vimeosta, ks. alla.)

Riku Lehtopolun kokoama Gaala ei taaskaan pettänyt – ei ehkä kaikille kaikkea, mutta epäilemättä jokaiselle jotakin.

(Koettu: 16.6.2023, Kuopio tanssii ja soi, Kuopion musiikkikeskus)