Marco Flores mielen labyrintissa

Kuopio tanssii ja soin viimeisenä iltana nähtiin nyky-flamencoa, Compañía Marco Floresin Laberíntica, herkkää ja väkevää ilmaisua, joka, kuten hyvä flamenco yleensä, puhutteli emotionaalisesti – ja ilmeisesti ei vain minua, vaan koko Musiikkikeskuksen konserttisali osoitti lopuksi suosiotaan seisten. Tätä juttua kirjoittaessani istun seuraavana päivänä junassa (juuri meni Pieksämäki) ja käyn jaakopinpainia, sorrunko pohtimaan teoksen mahdollista sisältöä vai en; mutkikkaisiin juonikulkuihin ja merkityksiin nykytanssissa kun suhtaudun kovin epäillen. Tässä ei naiivia jatkumollista juonta onneksi yritetty tarjota vaan enemmänkin temaattisia näkökulmia. Niinpä, toisin kuin Jaakob, hävisin, ja antaudun ainakin hiukan spekuloimaan kätkettyjä merkityksiä, menköön syteen tai saveen.

Esityksessä oli viisi tanssijaa (miehiä), kolme laulajaa (naisia) ja kolme muusikkoa (2 miestä – ja perinteestä poiketen naiskitaristi). Marco Flores itse on päähenkilö, mikä onkin luontevaa, kuvaahan hän teosta oman runoutensa etsimiseksi, introspektiiviseksi matkaksi, jolla muut tanssijat toimivat peileinä ja varjoina sekä laulajat ja muusikot kaikuna. (Espanjaa taitamattomana en valitettavasti tiedä, mitä naiset lauloivat.)

En ole flamencon (kuten en muutenkaan tanssin tai ylipäätään näyttämötaiteen, ylipäänsä taiteen tai muuntenkaan elämän) asiantuntija, mutta näin ns. puusta katsoen sitä tuntuu leimaavan erittäin voimakas jalkojen käyttö, nopea ”lapikasta lattiaan” -meininki, kovempi ja enemmän alaspäin suuntautuva kuin vaikkapa steppauksessa. Flamenco ei kuitenkaan jää jalkoihin, vaan sen voima virtaa koko vartalosta – ja myös kädet ovat hyvin ilmaisuvoimaiset. Voi olla raaka yksinkertaistus, mutta sen perusteella, mitä olen nähnyt ja antanut itselleni kertoa, perinteinen flamenco toisintaa hyvin polaarisia sukupuolirooleja viriileistä voimakkaista miehistä ja heidän sensuelleista naisistaan – perinteisin asetelma lienee ollut mieslaulaja, jonka laulua nainen tulkitsee tanssilla, vaikkei tämä riippuvuutta korostava stereotypia tietenkään koko kenttää määritä.

Kuvaaja: Paco Villalta

Käsiohjelmassa Flores toivoo jokaisen katsojen tekevän oman luentansa teoksesta. Itse luen siinä selvää irtiautumista em. heteromatriisia toisintavasta perinteestä: vaikka flamencoa tanssivan miehen rekisteriin onkin mahtunut sellaista herkempää ilmaisua, jota ehkä muuten pidettäisiin feminiinisenä, etenkin Floresin oma ilmaisu, esim. hyvin rikas ja herkkä ranteiden ja sormien käyttö, on monin paikoin niin sensuellia, etten muista flamencossa nähneeni muutoin kuin naisten ilmaisurekisterissä. Myös tanssijoiden välinen yhteys tuntuu flamencon perinteen rajoja rikkovalta: vaikka koskettaminen myös miesten välillä voi kuulua etelän kulttuureihin luontevammin kuin meikäläiseen, on kosketus varsinkin Floresin ja muiden tanssijoiden välillä paikoin määrältään niin runsasta ja laadultaan niin intiimiä, etten osaa lukea sitä muutoin kuin ilmeisen eroottisena, kulttuurieroista huolimatta.

Voi olla että ylitulkitsen, mutta menköön se tasapainon piikkiin, yleensähän alitulkitsen ja jopa dissaan kaikenlaisia narratiivejä. Mutta vähät tulkinnoista: herkkää ja vaikuttavaa, energistä ja virtuoosista tanssia ja musiikkia, jotka pitivät jämerästi otteessaan koko puolitoistatuntisen – ilman väliaikaa.

(Koettu: 16.6.2015, Musiikkikeskus, Kuopio tanssii ja soi)