Alexandre Dumas vanhemman Kolme muskettisoturia (1844) on ollut suosittu alkuperäisteksti mm. lukuisten leffojen ja tv-sarjojen pohjalla, ja nyt siihen on tarttunut myös ohjaaja Milko Lehto Lahden kauunginteatterin samannimisessä produktiossa.

Esityksen tarina on vanha tuttu: nuori d’Artagnan (Timo Välisaari) saapuu Pariisiin liittyäkseen kuningas Ludvig XII:n (Jari-Pekka Rautiainen) muskettisotureihin, mikä ei kuitenkaan ihan heittämällä onnistu. Sen sijaan hänen onnistuu joutua kaksintaisteluihin ja tutustua näin musketööreihin Athos (Teemu Palosaari), Pothos (Hiski Grönlund) ja Aramis (Aleksi Holkko). Erilaisten sattumusten, juonittelujen ja muiden kohkaamisten jälkeen d’Artagnan lopulta lyödään itsekin muskettisoturiksi.

Tarinan juonessa ei ehkä kauheasti ole uutta tahi syvällisesti puhuttelevaa sisältöä; esityksen kohokohdat tulevatkin enemmän toteutuksesta: Kokonaisuus Milko Lehdon johdolla toimii: se on sujuva, hauska ja viihdyttävä – ja vaikka produktiolla on ehkä saatettu hakea kansankomediallista pikkujoulusesongin kassamagneettia, ei kuitenkaan ole pahasti sorruttu noloihin kesäteatterimaisen huokeisiin massojen nauratuskeinoihin (paria vähäistä sivuosaa lukuunottamatta). Pukusuunnitteluun (Sari Salmela) on panostettu: on epookkihenkisyyttä ja (nais)katsojien iloksi nuorehkojen miesten päällä paljastavaa mustaa nahkaa; myös hauskoja anakronistisia yksityiskohtia kuten kuningas hohtavan valkoisissa pillifarkuissa ja bootseissa. Lavastus (Pekka Korpiniitty) on toimiva ja näyttävä. Kielen ystävää viehätti myös sen käyttäminen tehokeinona: esim. d’Artagnan maalaispoikana käytti murretta (”muistahan sie poika…”), kun taas hoviväki puhui huolitellummin – jos ei nyt ihan kirja- niin ainakin yleiskieltä.

Lahden kaupunginteatteri: Kolme muskettisoturia. Etualalla Teemu Palosaari, Aleksi Holkko, Timo Välisaari ja Hiski Grönstrand.

Ehkä kuitenkin eniten itseäni viehätti (ja blogiinkin toi) näyttämötaistelujen taidokkuus. Niitä näyttelijöille kouluttanut ja taistelukoreografiat suunnitellut Oula Kitti on tehnyt todella hyvää työtä. Suurinta osaa näistä näyttelijöistä en entuudeltaan tunne, mutta enin osa suomalaisista miesnäyttelijöistä tuntuu liikkeen sulouden osalta aika pökkelöiltä (kuten kai monet suomalaiset miehet ylipäätään, itseni ensimmäiseksi mukaan lukien). Miekka- ja muista tappleuksista oli saatu paitsi uskottavan oloisen sähäköitä, myös koreografisesti viehättäviä: vartalonkäyttö, kaatuilemiset, putoamiset, jne. olivat sujuvia ja näyttäviä, liike soljui isommin töksähtelemättä, duetoissa ja ryhmäkohtauksissa esiintyjät toimivat hyvin yhteen. Erinomaisen lisän liikkeen monipuolisuuteen, sujuvuuteen ja näyttävyyteen toi myös Koulutuskeskus Salpauksen sirkusartistilinjan väki. Kohtalaisen tottuneelle tanssinkatsojallekin oikein viehättävää katsottavaa, vaikkei tätä toki ihan tanssin kriteerein pidä tarkasteltamankaan.

Esitys meni kokonaisuudessan ehkä enemmän viihteen kuin taiteen puolelle (sikäli kuin niitä on tarpeen – tai mahdollista – edes erotella), mutta ehdottomasti laadukkaan ja kunnioitettavan kunnianhimoisen viihteen.

Traileri:

(Nähty: 3.10.2015, Lahden kaupunginteatteri)