Tristan ja Isolde

Richard Wagnerin Tristan ja Isolde on yksi Wagner-mittaluokan teoksista, kestoltaan reilut 3,5 h (plus pari väliaikaa), joissa ei kuitenkaan pääse aika tulemaan pitkäksi, vaikkei olisikaan vannoutunut wagneriaani ja vaikkei osaaminen riittäisikään arvostamaan teoksen kaikkia musiikillisia hienouksia. Kansallisooppera esitti tämän muutaman vuoden takaisen produktion nyt kokonaan suomalaissolistien voimin, kappelimestarina vieraissa naapurimökistä RSO:n Hannu Lintu.

Wagnerin libreton taustalla on keskiaikaisiin ritaritaruihin pohjaava rakkaustarina. Tristan, Cornwallin sotasankari, on noutamassa voitetun Irlannin prinsessaa Isoldea kuninkaalleen Markelle vaimoksi. Sodan melskeessä Tristan oli tullut tappaneeksi Isolden sulhasen, ja Isolde pelastaneeksi Tristanin hengen. Isolde aikoo tappaa Tristanin ja itsensä ennen kuin matka joutuu perille ja pyytää seuralaistaan Brengäneä valmistelemaan kuolonjuoman. Tämä kuitenkin sormeilee peliä, ja yhteisen kuolon sijaan roihahtaakin Tristanin ja Isolden välille avoin lempi. Isolde on kuitenkin korvamerkitty Markelle, joten pari järkeilee ikuisen rakkautensa voivan toteutua vain syöksymällä yhdessä kuolon yöhön. Ennen kuin tuumasta toimeen, Marke joukkoineen saa suhteen selville ja Tristan haavoittuu ja lähtee maanpakoon. Isolde tulee pian perässä, Tristan kuolee tämän käsiin, ja Isolde lipuu perässä yhteiseen uneen, maailmanyöhön, jumalaiseen ikiunohdukseen.

Kuvassa Jyrki Anttila ja Johanna Rusanen-Kartano. Kuvaaja: Heikki Tuuli/Suomen kansallisooppera.

Kuvassa Jyrki Anttila ja Johanna Rusanen-Kartano. Kuvaaja: Heikki Tuuli/Suomen kansallisooppera.

Ei ehkä ylen syvällinen tarina, mutta siitä saa hyvää draamaa. Suuret tunteet ovatkin teoksessa päällimmäisenä, mihin myös Wagnerin suurimuotoinen ja muhkea musiikki sopii perin mainiosti. Vaikka kesto on pitkä ja tarina verrattain yksinkertainen, ei kuitenkaan tule missään vaiheessa paikallaanjunnaamisen fiilistä: tarina kulkee eteenpäin koko ajan – vaikkakin kovasti hitaasti, mutta kulkee, ilman tarpeetonta toistelua. Pidän myös Wagnerin tavasta kuljettaa tapahtumia ja tunteita lauletun interaktion kautta sen sijaan, että ylen aikaa pysähdeltäisiin vellomaan aarioissa.

Teos on varmastikin melkoinen maraton laulajille, etenkin Isoldelle, joka on näyttämöllä enimmän aikaa. Johanna Rusanen-Kartano on roolissa mahtava: voimakas, kaunisääninen sopraano, jolta ei puhti ja tunteiden tulkinta lopu kesken ja joka kuuluu selvästi orkesterin yli – myös artikulaatio on niin selvää, että melkein selviän koulusaksalla lähes ilman tekstityslaitteen apua, toisin kuin useimpien muiden kohdalla. Jyrki Anttilan Tristan on myös jylhää kuultavaa.

Elisabeth Lintonin ohjaus ja Steffen Aarfingin lavastus jättävät hyvin tilaa pääasialle, laululle ja musiikille: suuret kohteet lavalla ja iso kuu mollottamassa taivaalla sopivat suureen musiikkiin ja tunnevirtoihin, joihin myös elävä tuli soihduissa ja saavissa kytkeytyy hienosti.

7069-Tristan_16-05-11_090 lo-res

Heikki Tuuli/Suomen kansallisooppera.

(Nähty: 14.5.2016)