Edellisen jutun kohdalla aprikoin kehon ja liikkeen suhdetta tanssiin ja samanlaista (mutta ihan erilaista!) mietintää kumpuili mieleeni myös Jasmine Morandin Prototype status -ryhmän teoksessa Lumen.

Kova jylinä ja pimeys – siinä teoksen avaus. Vähitellen lavalla alkaa hahmottua jotain – yksittäinen käsi nousee valoon ja ennen pitkää muita ihmishahmoilta vaikuttavia muotoja. Jotain outoa tässä kuitenkin on. Pian käykin selville, että esiintyjät ovat kaltevalla tasolla yleisöstä pois päin ja näemme heidät vain näyttämön katosta roikkuvan valtavan peilin kautta. Liike on paljolti tasolla möyrimistä, joka peilin kautta näyttää välillä kuin seinäkiipeilyltä. Paljolti 13 esiintyjää liikkuu näennäisen itsenäisesti, ajoittain taas muodostelmissa tai kuin yhtenäisenä oliona.

Lumen. Kuva: Celine Michel.

Musta lava, niukka valaistus ja esiintyjien mustat haalariasut jättävät näkyviin vain kädet, jalkaterät ja pään. Tämä yhdessä poikkeavan lavaratkaisun ja peilin kautta tapahtuvan tarkkailun kanssa luo oudon dehumanisoivan vaikutelman: ikään kuin en katsoisikaan ihmisiä vaan ihmisen kaltaisten olioiden omalakisesti toimivaa yhdyskuntaa (kuin ihmisyhteisöä muttei ihan). Tätä havaintotulkinnan vinoutumista tukee liike, joka sekään ei ole ihan tyypillisen ihmismäistä vaan kiipeämistä, valumista, ryömimistä, leijumista. Ajatusta yhdyskunnasta vahvistaa kohtaus, jossa väki on ensin läjässä, kunnes osa ryömii kurkistamaan tason reunan yli ja toiset hakevat heidät takaisin – turvaan vai ruotuun? Lopulta taso vaalenee ja kääntyy katsomoon päin, ja saamme ”normaalin” näkymän esiintyjiin ihmisinä. Kulttimainen toiseuttamisen vaikutelma kuitenkin jatkuu mm. transsinomaisen toisteisen ylävartaloliikkeen ja jylinän korvaavan hyminän keinoin.

Lumen. Kuva: Celine Michel.

Yleensä katson (nyky)tanssia aika puhtaasti kehon ja liikkeen estetiikan näkökulmasta, vähät välittäen tekijöiden siihen mahdollisesti jemmaamasta narratiivista tai muista merkityksistä. Nyt tämä normaali ”vastaanottajapositioni” kuitenkin häiriintyi – vaikka kehot ja liikkeet olivat toki tässäkin, luulen, että tuo edellä kuvattu dehumanisoiva etäännyttäminen vähän nyrjäytti katsojanasennettani, ja huomasinkin itse kehitteleväni niitä normaalisti sysimiäni tarinallisia merkityksiä.

Voi minua! No mutta antaa mennä, kun on alamäki: Tuo lähes dystooppisen kulttimainen yhdyskunta tuli jo mainittua. Sillä on sisäinen rakenteensa, normistonsa, jne. – ja ulkopuolisena katson sitä vääristyneen näkökulman kautta, ja siksi en sitä oikein kunnolla ymmärrä, vaan antaudun intuitiivisesti kiusaukselle toiseuttaa, jopa arvottaa: voi heitä, joilta on riistetty yksilöllisyys ja oma toimijuus. Ja muita sen sellaisia omiin syrjiviin ennakkoluuloihin perustuvia tulkintoja punki mieleen. Olipa hienoa saada taiteen äärellä itsensä kiinni sellaisesta ajattelusta, jota pidän perin pahana!

(Koettu: 18.6.2023, Kuopio tanssii ja soi, Kuopion kaupunginteatterin Minna-näyttämö)