KTS 2017 – jonniin sortin matkakertomus

Viisi yötä takana Kuopiossa, nyt junassa matkalla kotiin. Juuri sain viimeisen esitysjutun eetteriin. Kuusi niitä taisi syntyä tällä kertaa, ja pari muuta. Ihan kaikista esityksistä ei aina synny blogia, sivuan niitäkin tässä.

Festivaali alkoi erinomaisella tavalla: NDT2 täytti korkeat odotukset nuorella taituruudellaan. Näin peräpielistä katsoenkin se nousi kirkkaimpien elämysten joukkoon tällä reissulla. Israel Galvánista odotin jotain superpäräyttävää nykyflamencoa, vahvaa tunnekokemusta, ajassa olevaa mutta perinteiden puitteissa. No päräyttävää tuli, mutta perinteitä purkaen. Vähemmän tunnetta kuin älyä puhutteleva, odostuten vastainen, mutta upea kokemus! Xiexin Dance Theatren liikkeen lähes ylimaallinen kauneus hyväili mielen estetiikkareseptoreja suloisesti.

Hanna Brotherus: to be. Kuva: Kuopio tanssii ja soi/Petri Laitinen

Hanna Brotheruksen to be -kantaesityksen kanssa painiskelin hyvän tovin, ja harmillisesti päätin luovuttaa. Teos vaikutti vahvan henkilökohtaiselta ja yhteen sukupuoleen vahvasti kiinnittyvältä: naiseus, äitiys, tyttäryys – jopa matrilineaarisuus – nousivat teemoiksi. Tunsin, että cis-miehenä on parasta jättää tämä bloggausrasti väliin. Onneksi kuitenkin kävin katsomassa upean, herkän teoksen, vaikken siitä tämän enempää tohdi lausuakaan – jätän enemmät mieluusti naiskriitikoille.

Gaala oli jälleen maukas kokoelma pieniä herkkupaloja. Se oli tanssitaiteen moninaisuuden juhlaa yleensä, mutta erityisinä jäivät päällimmäisiksi mieleen Atte Kilpisen mainio tulkinta Jorma Uotisen Ballet Pathétique -soolosta ja  Iron Skulls -ryhmän Sinestesia.

VerTeDance: Correction. Kuva: Kuopio tanssii ja soi/Petri Laitinen

VerTeDance: Correction. Kuva: Kuopio tanssii ja soi/Petri Laitinen

Tšekkiläisen VerTeDance-ryhmän Correction oli toinen bloggaamatta jääneistä pääesityksistä. Harmi, koska teoksessa oli oivallusta: lattiaan ruuvatuissa kengissä ”liikkuminen” loi omanlaistaan liikettä. Varsinkin alun pienimuotoinen tökkiminen hienovaraisine heiluriliikkeineen oli viehättävää ja riemukasta – leikittelyä mekaniikan ja termodynamiikan periaatteilla. Mutta mihin tästä päästään, miten pienestä oivalluksesta kasvaa koko teoksen kantava kaari, kysyin itseltäni. Ja kuulin vastaavani: ei oikein kasvanut. Käsiohjelman tarjoama vapauden rajojen teema oli toki ok, mutta vapaan tahdon, tuon ihmisyyden ehkä syvimmän perusdilemman, pohdintana tämä jäi vähän teiniversioksi.

Viimeisen illan Dada Masilon sievistelemätön Giselle ja Vertigon virtaavan vaarallinen Yama olivat molemmat upeita kokemuksia, mutta vähän yllättäen molemmissa koin vähän epämiellyttävää ihmiskuvaa. Ehkä se on oireellista tähän maailmanaikaan.

Jorma Uotinen haastattelee Hanna Brotherusta. Vuoroaan odottavat Valerio De Vita ja Emiliano Perazzini.

Jorma Uotinen haastattelee Hanna Brotherusta. Seuraavina Valerio De Vita ja Emiliano Perazzini.

Hiukkasen hyödynsin myös festivaalin ilmaistarjontaa, vaikkakin hyvin vähän suhteessa tarjontaan: Erittäin tervetullut juttu oli taiteilijatapaamisten (ilmeisesti aiemmin pressitilaisuudet?) tuominen yleisön keskelle torin laidan kahvilaan. En tiedä, osallistuiko niihin vielä montakaan ei-toimittajaa, mutta itse ainakin olin niissä kahdessa, joihin ehdin, kun tulin paikkakunnalle vasta torstai-illaksi. Näitä myös osittain striimattiin Facebookiinkin, mistä myös lämmin kiitos: NDT2-haastattelun katsoin siltä tallenteelta.

Yamamoto Nohgakudo Theater: Hagoromo. Kuva: Kuopio tanssii ja soi/Petri Laitinen

Yamamoto Nohgakudo Theater: Hagoromo. Kuva: Kuopio tanssii ja soi/Petri Laitinen

ELO-forumin ohjelmistosta näin oikeastaan vain pari: Pyörätuolitanssiesitys oli huikean hieno – ”elämä ei ole pelkkää jaloilla tanssimista”, kuten juontaja mottona totesi. Tämä lämmitti paatuneen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusihmisen sydäntä.

Yamamoto Nohgakudo Theaterin esittämä Hagoromo oli hieno kokemus; en ollut aiemmin nähnyt japanilaista nō-näytelmää livenä. Ei se ehkä nouse omien suosikkigenrejeni joukkoon, mutta olipa mainiota päästä edes kerran näkemään ihan aito esitys Japanista asti. Etenkin, kun kyse oli jo ”tutusta” näytelmästä, joka oli tullut luettua (englanniksi) vajaat pari kuukautta sitten, olihan se oli pohjana Kaija Saariahon Only the Sound Remains -ooperan jälkimmäiselle osalle. (Jussi Tossavainen kirjoitti aiheesta ilmeisen innoittuneen jutun Hesariin.)

Kuuntelin myös nelituntisen seminaarin otsikolla Otetta aivoista!, ”käytännönläheinen luentokokonaisuus aiheena aivot, aivosairaudet ja kuntoutus”. Mielenkiintoista ja tuorettakin tietoa aivovaivoista. Jos tanssijoille kroppa tuntuu tärkeimmältä työkalulta, oma instrumenttini ovat juuri aivot, joten mielenkiintoa riitti. Oli yhteiskunnallista (aivosairauksien hoitamatta jättäminen tulee kalliimmaksi kuin niiden hoitaminen), tilastollis-yksilöllistä (Alzheimerin taudin riski- ja suojatekijöistä) ja yksilöllistä näkökulmaa (tulevaisuudessa lääkehoidossa on otettava huomioon yksilön geneettinen profiili). Opin myös uuden sanan: aivohaveri, yleistermi kaikenlaisille aivoverenkiertohäiriöille. Ja jouduin ”tanssimaan” Robinin Hula hulan tahdissa, mikä oli traumaattista.

Vielä kävin lähtöpäivänä kaupunginkirjastossa katsomassa tanssifestivaalin julistenäyttelyn – varsin monenlaista tyyliä on 48 vuoteen mahtunut. Sieltä ohessa muistoksi kuva vuoden 2005 julisteesta – eka vuoteni Kuopio tanssii ja soin katsomossa.

Mitäs vielä. Ai niin, blogin toinen pääaihe eli ravintolat. Kuopion fine dining -scene on nirsolle vähän kapea, joten kävin pitkällä illallisella vain Mustassa lampaassa – yllätysmenu oli mainio. En siitä kirjoittanut, koska ”uusien linjausteni” mukaisesti pyrin vähentämään juttujen määrää, ja Mustasta lampaasta on jo aiempina vuosina syntynyt monta juttua. Sen sijaan kirjoittelin Satoa goes wild -festarista, jossa oli taas tarjolla kymmenen pientä villiyrttiruokaa ympäri keskustaa. Mainio juttu – etenkin, kun Taste of Helsinki onnistui taas väistämään kalenterini tänäkin vuonna.

Siinäpä taisi matkakertomukseni päällisin puolin olla. Ja junakin on Järvenpään kohdalla eli pian ollaan jo kotikulmilla (tosin jutun julkaisu jäi kuvatoimituksellisista syistä kotisohvahommiksi.)

Sellainen fiilis vielä, että kovin nopeasti meni tämä viiden yön reissu. Ensi vuonna ehkä siis lisäöitä!